Rahaa, onnellisuutta vai molemmat?

Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Sanotaan myös, että mieluummin sitä itkee Jaguarissa – tai minkä luksusauton kukanenkin tähän haluaakin nimetä – kuin bussissa. Molemmat totuudet ovat olemassa yhtä aikaa, eikä kumpikaan väitteistä ei ole absoluuttisesti väärin tai oikein.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että raha ei tuo onnea -fraasi on kahden tahon jankkaamaa: yhtäältä sitä toistavat ihmiset, joilla on rahaa, kun taas toisaalta se kuullaan taloudellisesti kitkuttelevien suusta. On helppo vähätellä rahan merkitystä, jos sitä löytyy enemmän kuin rosvopäälliköltä. Näkisin, että samalla tuon kaltaisilla ulostuloilla pyritään vähättelemään omaa varallisuutta, sillä varakkaat ihmiset ovat helppoja kohteita, joita vihata. Toisaalta rahan merkityksen alas painaminen on myös yksi tapa kokea ylemmyydentunnetta suhteessa varakkaisiin ja nähdä heidät vain pinnallisina eurojen perässä juoksijoina. Pinnallisina Kroisos Pennosina, joilla ei ole elämässään muuta sisältöä kuin tilin saldon tuijottaminen ja sen kasvattaminen. Ja kenelle ei olisi tuttu narratiivi, jonka mukaan taloudellisesti kamppailevan perheen arki olisi köyhyydestä huolimatta huomattavan onnellista. Tosin silloin ihmiset oppivat löytämään iloa ja onnea pienistä asioista, joka on itsessään tärkeää.

Ja tottahan se on, raha itsessään ei tuo onnea. Raha ja sen myötä mahdollinen varakkuus mahdollistaa varmuuden ja selkänojan, johon turvautua, kun elämä kolhii. Toki rahan avulla voi myös kokea ja nähdä asioita sekä kerätä muistoja. Näin ajatellen raha olisi väline, jonka avulla onnellisia hetkiä voi tavoitella. Mahdollistaja. Joku totta kai voisi opponoida, ettei ”oikea” onnellisuus löydy tuollaisista hetkistä, vaan enemmänkin sydämen ja sielun tasapainoisuudesta. Mitä niin sanottu oikea onni kenellekin on, on taas täysin eri keskustelu, johon ei koskaan löydy konsensusta.

Edesmenneen isäni jakamista vähäisistä elämänopeista yksi on jäänyt elämään päässäni: käärinliinassa ei ole taskuja. Mitään täältä ei saa mukaansa, kun siirrymme ajasta ikuisuuteen, ja tämä unohtuu monen monta kertaa meiltä kaikilta, kun aherramme arjessa. Rahan tienaamisesta ja hankkimisesta tulee monesti itseisarvo, sillä tuntuvat summat tilillä muuttavat ihmisen ahneemmaksi. Kyse ei ole enää siitä, paljonko rahaa on, vaan siitä, kuinka paljon enemmän sitä on mahdollista saada. Uskallan väittää, että varakkuus voi tehdä ihmisestä myös pihimmän, jolloin rahasta itsessään tulee kohde, jonka määrästä nautitaan.

Luulen kuitenkin, että esimerkiksi monelle yrittäjälle, joka on tehnyt tuottoisan exitin, tilille mätkähtänyt rahasumma ei tuo maailmoja mullistavia onnen tunteita. Ehkä jopa päinvastoin, sillä hän on juuri luopunut yrityksestään, jota rakensi vuodesta toiseen pala kerrallaan. Monelle yrittäjälle yritys on kuin lapsi, johon rakastutaan, koska sen eteen on annettu kaikkensa. Yrittämisessä päämäärä on varmasti aluksi hirvittävän tärkeä, sillä jonkun asian takia firma on ylipäätään perustettu, mutta vuosien saatossa itse matkasta, yrittämisestä ja sen tuomien haasteiden ylittämisestä, tulee tärkeää.

Ellei jopa tärkeintä, sillä miksi muuten niin moni yrittäjä sijoittaa exitissä saadut rahat uuteen tai jopa useampaan yritykseen. Rahan määrän ei pitäisi olla ihmisen elämää määrittävä tekijä. Onnellisuutta se ei takaa, kuten ei takaa vähävaraisuuskaan. Itse olen ollut onnellinen niin vähävaraisena opiskelijana kuin hieman varakkaampana yrittäjänä, eikä kummassakaan tapauksessa rahan määrä ollut onnellisuuteni nimittävä tekijä. Tärkeimpänä faktorina olivat ihmiset ympärilläni.

”Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Sanotaan myös, että mieluummin sitä itkee Jaguarissa – tai minkä luksusauton kukanenkin tähän haluaakin nimetä – kuin bussissa. Molemmat totuudet ovat olemassa yhtä aikaa, eikä kumpikaan väitteistä ei ole absoluuttisesti väärin tai oikein.”

Pastori