Sisulla työuupumukseen
Huhtikuun alussa Helsingin Sanomissa julkaistiin haastattelu, joka sai minut pysähtymään ja muistelemaan reilun kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Haastattelussa Kotkan kaupunginjohtaja Esa Sirviö, 56, kertoi työuupumuksestaan ja siitä, millaisiin extriimeihin ratkaisuihin hän oli valmis ryhtymään, koska ei osannut enää löytää muuta tietä ulos kaikesta.
Esan tarina, niin traaginen mutta samaan aikaan jokapäiväinen ja arkinen kuin se onkin, on vain yksi kertomus suomalaisesta, joka uupuu työtaakkansa alle. Työterveyslaitoksen mukaan jopa joka kymmenes suomalainen on työuupunut.
Suomalaiset opetetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisarvo saavutetaan työn tekemisen kautta. Hommat hoidetaan ajoissa – mieluummin jopa etuajassa – ja virheettömästi. Koska hirveästi suurempaa häpeää ei ole kuin huonosti tehty työ. Suomalaiselle hyvin tehty työ on ylpeyden ja ilon aihe. Sisu, painetaan läpi harmaan kiven ja leuka rintaan sekä kohti uusia pettymyksiä. Nämä sloganit mielessä purraan hammasta ja koetetaan selviytyä arjesta viikonloppuun, jolloin yksi vain suorittaminen vaihtuu toiseen. Päivät täyttyvät lasten harrastuksista, ja ehkä illalla vähän vilkuillaan työsähköposteja tai excel-taulukkoa. Irti päästäminen on käytännössä mahdottomuus.
Olemme suorittajakansaa, jonka palkinto ”tuolla jossain”. Missä ja mikä se palkinto on, on tietysti hyvin subjektiivinen kokemus, mutta yleinen narratiivi, jota toistetaan sukupolvesta toiseen, on se, että kunhan eläkkeelle päästään, sitten levätään. Sitten mökkeillään, matkustellaan ja vietetään aikaa perheen kanssa. Entä jos tuollaista aikaa ei tule koskaan? Jääkö elämä kokonaan elämättä työn määritellessä kaiken?
Suorittaminen alkaa jo koululaisena, kun lapsille opetetaan, kuinka koulu on lasten työtä, josta pitää selviytyä hyvin arvosanoin. Putkeen mennään jo esikouluikäisenä, ja kilpailun tiukentuessa vuosi toisensa jälkeen kuka pystyy enää vakavalla naamalla ihmetellä, miksi opiskelijat uupuvat taakkansa alla. Siitä sitten suoraan työmaailmaan, jossa armoa ei näinä aikoina tunneta. Jokainen työikäinen tiedostaa, ettei kukaan ole korvaamaton ja huomista ei ole luvattu. Riittääkö parhaansa tekeminen enää samalla tavalla kuin ennen?
Työuupumus on usein monen tekijän summa. Omalla kohdallani tilanteen laukaisi silloinen avioeroni ja kyvyttömyyteni kohdata sekä käsitellä tiettyjä tunteita. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen edessäni oli uusi tilanne, jota en osannut kohdata, joten täytin elämäni töillä: Viikot olin toimittajana, iltaisin kirjoitin kahta kirjaa ja viikonloppuyöt seisoin vahtimestarina. Samaan aikaan kipuilin eron ja siihen liittyneiden asioiden kanssa. Kun yhtälöön lisäsi viskipullon, soppa olikin valmis. Laihduin, menetin hiuksiani ja kehoni alkoi yskähdellä, kunnes sängystä nouseminenkin tuotti vaikeuksia. Loppujen lopuksi sain tietyt
projektit maaliin ja eron jälkeiset asiat järjestykseen, mutta työuupumuksesta palautuminen kesti tovin ja sai minut hakeutumaan terapeutin vastaanotolle.
Uskallan väittää, että sukupolven, jota Esa ja minä edustamme, resilienssi elämän pyörteissä on parempi kuin nykysukupolvella, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me keski-iän ylittäneet voisi joutua työuupumuksen kouriin. Saatamme kestää pitempään kovaakin myllytystä, mutta tipahdus pimeyteen on varmasti rajumpi. Työuupumus ei kuitenkaan ole vain vuosikymmeniä työelämässä olleiden X-sukupolvilaisten ”ammattitauti”. Yhtä lailla nuoremmat ovat otollista maaperää burnoutille. Eräs hyvä ystäväni, tuolloin vasta 27-vuotias, teki töitä kuin viimeistä päivää – yrittäjä kun oli. Homman läpikäyneenä näin ennusmerkit alkavasta uupumuksesta ja yritin varoittaa häntä sekä kehotin ottamaan iisimmin. ”Kyllä mä jaksan, Teemu. Olen nuori!” Eipä aikaakaan, kun mies katosi kuin maan nielemänä, kunnes kuukausien jälkeen hän vastasi soittooni ja kertoi ajaneensa henkisesti seinään. ”Olit aivan oikeassa”, kuului summaus.
Työuupumus hiipii kimppuun kuin ninja yössä. Tänään voit olla skarppina suorittamassa, mutta huomenna sängyssä telakalla. Tai tekemässä viimeistä ratkaisua pullon ja haulikon kanssa, kuten Esa oli tekemässä. Tunnusta se, ettet ole ikiliikkuja, joka vain jaksaa, sillä mikään työ ei ole sen arvoista, että uhraa elämänsä sille.
Suomalaiset opetetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisarvo saavutetaan työn tekemisen kautta. Hommat hoidetaan ajoissa – mieluummin jopa etuajassa – ja virheettömästi. Koska hirveästi suurempaa häpeää ei ole kuin huonosti tehty työ.
- Pastori