Firman tyyppi vai omilla jaloilla?
Menneiden aikojen ihanne oli opiskella ja löytää sen jälkeen koulutusta vastaava työpaikka, jossa ihminen työskenteli aina siihen saakka, kunnes eläkeikä kutsui. Käteen lyötiin kultadubleekello vuosikymmenten raadannasta. Sen jälkeen olikin hyvä vetäytyä ”nauttimaan eläkepäivistä ja elämästä”. Luojan kiitos, tämä ihanne on vaihtunut ja ihmisillä on entistä suurempi mahdollisuus elää itsensä näköistä, vapaampaa elämää.
Olen tätä kirjoittaessani 51-vuotias, ja ainakin omien muistikuvieni mukaan takavuosina yrittäjiä katsottiin hieman vinoon. Ikään kuin he eivät olisi rehellisiä palkansaajia, vaan jonkin sortin huijareita. Epärehellisiä kapitalistisikoja, jotka eivät ole valinneet sitä normaalia ja yleisesti hyväksyttyä vaihtoehtoa. Jälleen: luojan kiitos, tämä ihanne on vaihtunut ja ihmisillä on entistä suurempi mahdollisuus elää itsensä näköistä, vapaampaa elämää.
”Tee ahkerasti töitä, paina pitkää päivää, jotta firman omistajat voivat ensi vuonna ostaa itselleen taas uuden auton.” Olen tehnyt töitä 12-vuotiaasta saakka. ”Työurani” olen aloittanut jakamalla mainoksia – aivan kuten niin moni muukin sukupolveni edustaja –, jonka jälkeen olen työskennellyt muuttomiehenä, raksalla, dj:nä, mutta pisimmät vetoni olen suorittanut vahtimestarina (30+ vuotta) ja media-alalla (kohta 40 vuotta). Uskallan sanoa, etten ainakaan ole urautunut mihinkään tiettyyn alaan, ja kaikkien näiden vuosien jälkeen on helppo todeta, että edeltävä lainaus pitää täysin paikkansa.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan ymmärtänyt ”firman mies/nainen” -mentaliteettia. Tiedättekös, sellaista kaiken isomman firman etujen vuoksi uhraavaa asennetta. Ajattelua, että ”kyllä firma ja pomot pitävät minusta huolen, kun teen kaikkeni ja vähän enemmänkin”. Eivät pidä. Se, että ihminen uhraa koko elämänsä kasvottoman konglomeraatin puolesta ei takaa mitään. Kukaan meistä ei ole korvaamaton. Varsinkaan, kun puhutaan työmaailmasta. Mikäli viivan alle jäävät numerot eivät miellytä osakkeenomistajia, jokainen on potentiaalinen säästökohde. Tämän olemme saaneet karusti huomata viimeisen vuoden aikana Suomessa.
Ehkä olen kyyninen, mutta haluaisin ajatella tällaista enemmänkin realismina. Muutamiakin muutosneuvotteluja sivusta seuranneena mieleen tulee väistämättä kysymys, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita uhraamaan työnsä eteen. ”Tee 20 vuotta täysillä duunia ja vain yksi ihminen muistaa sen. Lapsesi.” Se, että on yötä myöten naputellut ”pakollisia ja kiireellisiä” exceleitä perhe-elämän kustannuksella, on jotenkin surullista. Yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joko hiekka on loppumassa tiimalasissa tai yritys virtaviivaistaa toimintaansa, havahtuu huomaamaan, kuinka kertakäyttöisiä ihmiset ovat isoille yrityksille ja kuinka se oikea perhe on aivan jossain muualla kuin toimiston taukohuoneessa.
Tein pitkään töitä useissa suomalaisissa isoissa mediataloissa. Työni oli mielenkiintoista, työkaverit nastoja ja viimeisessä vakituisessa duunipaikassa esimieheni oli koko työurani ylivoimaisesti upein pomo. Opin häneltä paljon hyvästä ja kannustavasta johtamisesta, ja vaikka kaikki ainekset mahtavaan työpaikkaan olivat kohdillaan, päätin hypätä yrittäjyyden (välillä hyvinkin) epävarmaan maailmaan. Olenko katunut päätöstäni? En kertaakaan. Totta kai on ollut vastatuulta ja vaikeitakin hetkiä, mutta yrittäjyyden mukanaan tuomaa vapautta en enää vaihtaisi mihinkään. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö yrittäjyys ja siihen liittyvät riskit olisi pelottanut, mutta onneksi lähelläni on pitkän linjan yrittäjäystäviä, jotka auliisti jakoivat neuvojaan. Toki yrittäjän leipä on hajallaan maailmalla, ja alati kiristyvässä kilpailutilanteessa samasta leivänkannikasta taistelee iso nippu muitakin tekijöitä – varsinkin alalla, jolla operoin. Uskon kuitenkin, että hyvä kello kuuluu kauas: kun hoidat saamasi työkeikat hyvin, tilinpäätös on mukavaa luettavaa.
Mutta vaikka yleinen asenne yrittäjyyttä kohtaan on muuttunut plussamerkkisemmäksi, vielä on tehtävää. Englannin sana entrepreneur kuulostaa ihmiseltä, jolla on elämä näpeissään, kun taas suomen kielen sanasta yrittäjä hohkaa läpi epätoivo: YRITÄ tulla jotenkin toimeen. Pienyrittäjät, oli yritysmuoto sitten osakeyhtiö, toiminimi tai kevytyrittäjyys, ovat Suomen selkäranka, mutta saavatko he valtiovallalta tarpeeksi arvostusta osakseen? Yrittäjyyteen liittyvä byrokratia ja tehdyt/tehtävät poliittiset päätökset antavat vastauksen.
Teemu Pastori Potapoff
